Respectiä ruokailuun

Vanhan ylioppilastalon ravintolaperinteet alkavat vuodesta 1870. Ravintoloitsijat, ruokalanpitäjät, tilat ja asiakkaat ovat vaihdelleet. Ensimmäinen ravintoloitsija oli Seurahuoneen punaperuukkinen Luis Kleineh. Tukholmalaisen Carlssonin voileipäpöytä oli mieleenpainuva, eikä vähiten siksi, että isäntä ensimmäisen tunnin jälkeen kävi mulkoilemaan asiakkaitaan poislähdön merkiksi. Ravintolassa saattoi itse annostella viinaa lounaan yhteydessä, joko karahvista tai samovaarista vuoteen 1896 saakka. Asiakkaista tiedetään ainakin tuiman säveltäjän Heikki Klemetin poikenneen paikassa opiskeluvuosinaan.

Vuonna 1913, jolloin esimerkiksi Ylioppilaslehden näytenumero ilmestyi ja Romanovit viettivät vallassaolonsa 300-vuotisjuhlia, pyysi Ylioppilastalon ruokalanpitäjä ylioppilaskunnan hallitukselta lupaa korottaa ”yhden ja kolmen aterian” hintoja ruokalipuilla harjoitetun keinottelun vuoksi. Hallitus hylkäsi pyynnön ja kehotti estämään vilungin muilla keinoilla. Asiayhteydestä ei selviä keinottelun laatu tai laajuus.

Jotain tiedetään, sillä asiaan palattiin melko pian Ylioppilaslehdessä pilke silmäkulmassa. Kirjoittajan saaman käsityksen mukaan ruokalassa ”… kaikki tuntevat kodikkuuden kaivattua mielialaa, ympäristön ollessa perin homogeenista. Kenenkään ei tarvitse välittää toisista, eikä ikävistä pöytätavoista. Siellä saa mässätä mielin määrin. Palvelijatkin osoittavat samanlaisia merkkejä tai ainakin vastentahtoista mukautumista olosuhteisiin”. Muutamille lautasille tehdyn tarkastuksen perusteella aamiaistähteet olivat mainittavat: useita isoja makkaranpaloja, monta leivänsiivua ja runsaasti voita. Toisella lautasella oli perunoita, sianlihaa ja leipää. Kolmansilta lautasilta löytyi reilunlaisesti puuroa. Lounaan tähteistä ei ollut vielä tietokaan.

Ylioppilaiden käytöstapoihin puututtiin paria numeroa myöhemmin lehden pääkirjoituksessa, sillä joidenkin ylioppilaiden yleinen olemus ja käytöstavat olivat huonot. ”Jos lisäksi saa tilaisuuden päästä näkemään näitä samoja sankareita osakuntain klubihuoneistoissa, heidän pöytätapojaan tai paremminkin pöytätapojen puutetta ylioppilasruokaloissa j.n.e. alenee käsitys vieläkin.”

Lehden palstoilla ylioppilaiden ruokatapoja ruodittiin vielä parin vuoden päästä maailmansodan ollessa kiivaimmillaan. Oli ryntäilyä, koukkimista, tungeksimista ja siitä aiheutuvia vaatteiden tahriintumisia ja astioiden rikkoontumisia. Eikä siinä kaikki. Eräskin kutale sipaisi kolmelle leivänpalalle neljänneksen voita. Yksinkertaisesti – ”Oli niitä, joiden ainoastaan näki syövän, sekä niitä, joiden etupäässä kuuli syövän”.

Reilun vuoden kuluttua kirjoituksesta Helsingissä nähtiin voimellakoita ja muita levottomuuksia. Venäjän vallankumousten myötä päättyivät viljatoimitukset emämaasta ja elintarviketilanne muuttui pääkaupungissa erittäin vaikeaksi. Ajan keittokirjasta löytyvät ohjeet muun muassa jäkäläleivän, hernemuhennoksen ja lanttukeiton valmistukseen.

Omilta opiskeluvuosiltani 1980-luvulla muistan nähneeni päärakennuksen astianpalautuksessa jokseenkin 1910-luvun kaltaisia näkyjä. Opiskelukavereissani oli myös mukavia toispaikkakuntalaisia urheilun harrastajia, jotka annostelivat lautaselle lounaan, muutamat välipalat ja illallisen kerralla.

Tavat ovat kuin liikennemerkkejä, tai kaistaviivoja, jotka helpottavat yhteiseloamme toisten ihmisten kanssa. UniCafe ja sen asiakkaat ovat vuosikymmenissä muuttuneet paljon. Vapaus annostella lautaselle itselleen sopiva määrä salaattia, lisukkeita ja leipää säästää luontoa ja kanssaihmisiä. Hiilijalanjälkemme pienenee. Viihtyisä lounasympäristö tuo malttia miettiä.

Ruoka on meille itsestäänselvyys, kuten se ehkä oli jo 1900-luvun alkupuolella, jolloin ankarat nälkävuodet olivat takanapäin. Pahimmillaan tilanne voi muuttua luonnonmuutosten, onnettomuuksien, konfliktien tai niiden yhdistelmien myötä nopeastikin. Respectiä siis ruokailuun.

Jari Eerola

Kirjoittaja on HYYn arkistonhoitaja.